Dipré - Ailés

"Tino"
Ääni

4 vuotias, ihmisissä 20 vuotias
Ori
Norjanvuonohevonen
Ailés


Hiirakko
140 cm


Vesi  ●●○○○
Tino hallitsee vettä - pääasiassa siivillänsä ja noiden liikkeillä. Tehostukseksi voidaan käyttää myös etukavioita, mutta hyvin harvoin on tarvetta esimerkiksi niinkin suurelle aallolle. Orin erikoisuuteen kuuluu, että se pystyy helposti ns. siirrellä vettä paikasta toiseen. Siirreltävä vesimassa ei kuitenkaan voi olla liian suuri, sillä veden paino tuntuu moninkertaisina siivissä. Myöskään nopeat liikkeet ja voima tuottavat jossain määrin hankaluuksiä ja juurikin siihen tarvitaan kavioita tehostamaan.
Tinon sisällä vallitsee samalla palava, tuntemattomasta peräisin oleva halu oppia hallitsemaan jäätä. Toistaiseksi tuo on kuitenkin vain epäselvä haave, eikä harjoittelu ole tuottanut tulosta.



--~~~§~~~--


Ulkonäöltään Tino on tyypillinen vuonohevonen, joskin harmaan sävyn turkkiinsa saanut mustan siiman kanssa. Rakenteeltaan se on voimakas, mutta sporttinen ja linjakas. Kuitenkin, kaula on sillä tyypillisesti vuonohevosten tapaan jäänyt vähän "liian lyhyeksi" ja tukevaksi. Pää on siro ja korvat pienet, puolestaan sympaattiset siniset silmät ovat suuret ja kirkkaat. Selkä on lyhyt, kun taas jalat ovat suhteellisen pitkät.
Ponimaiseen tapaan Tinolla on tuuheat jouhuet, kaksi väriset rotunsa mukaan. Sillä on suuri, paksu otsatukka ja häntä sitäkin pöyhkeämpi. Harja on hinkattu pystyksi, niin lyhyeksi, ettei se kaarru kumpaakaan suuntaan. Jaloissansa sillä on myös kesät talvet tupsukarvat, vaikka kesäisin karva onkin superlyhyttä. Talvisin ollaan pörröinen kuin suuri nallekarhu.
Tinolla on lajinsa omaisesti myös siivet. Ne eivät ole mitkään suurimmat siivet, mutta Tino itsekään ei ole mikään kaikkein suurin. Kärkiväli jää vajaa 4 metriin.


--~~~§~~~--


Tino, suuri luonne pienessä ruumiissa. Päällisin puolin ystävällinen ja avulias, sisällään kantaen kuitenkin erilaista taakkaa, kuin mitä antaa ymmärtää.
Kun Tinon ensimmäisiä kertoja tapaa, saa nuoresta orista hyvin sympaattisen vaikutelman. Hymy, kohteliaat sanat, viattomuus. Tino tutustuu helposti ja häneen onkin helppo tutustua, juttua kun tuntuu riittävän. Mikään maailman fiksuin ja terävin hän ei ole, mutta juuri se tuo sen sympaattisuuden. Tino ei jaksa suuttua eikä ottaa itseensä loukkaavista sanoista. Ori ei tykkää riidellä, eikä täten myöskään haasta riitaa. Riitatilanteessakin mielellään Tino perääntyy, vaikkei olisikaan väärässä. Tämäkin on esimerkki rauhallisuudesta, mitä nuorukainen kantaa sisällään. Hyvä, luotettava ystävä, kunnollisella huumorilla varustettuna, kyllä vain.
Liekö sitten johtuu sanasta "poni", että Tino osaa olla raivostuttavan itsepäinen tietyissä asioissa. Jos Tino haluaa mennä pusikon läpi, hän myöskin menee pusikon läpi. Itsepäisyyttä rajoittaa kuitenkin velvollisuuden tunne esimerkiksi ystäviä kohtaan, mikä juuri aiheuttaa sen perääntymisen haastavissa tilanteissa, vaikka ori muuten saattaisikin olla ehdottomasti sitä mieltä, että vesi on sinistä, eikä läpinäkyvää.
Toisaalta, Tinosta puuttuu jotain. Kuin palanen olisi leikattu pois. Ajatukset saattavat olla hyvinkin synkkiä, eikä Tino aina osaa nauttia elämästään. Masentuneesta elämänasenteesta huolimatta Tino on oivallinen näyttelijä, sillä osaa peittää kaiken kuorensa alle. Vain läheisimmän saattavat nähdä vilauksia tästä.


--~~~§~~~--


Suloinen, pieni vuonovarsa, joka ei ikävä kyllä ole samankaltaisten kasvattamana. Siivekkäiden kyllä, mutta oikeiden, isojen hevosten, lämminveristen. Ottovanhemmat kyllä rakastivat pientä poikaansa ja Tino rakasti näitä, yhä tänäkin päivänä rakastaa. Mutta kaikki näkivät selvästi, että Tino ei ollut samanlainen. Etenkin samanikäiset varsat, kuin se itse. Mitään muuta syytä ei siihen sitten ollutkaan, että nuo Tinoa kiusasivat. Aluksi se oli vain nimittelyä, haukkumista. Lopulta Tinoa ei enää otettu mukaan leikkeihin. Näin syntyi pienelle varsalle oletus, että se oli huonompi, kuin hevoset. Siksi vanhemmat olivat sen hyllänneet ja nyt oli enemmän kuin naurettavaa, että lyhyt jalkainen Tino oli uljaiden, pitkäjalkaisten ja nopeiden lämminveristen poika. Eihän se ollut mahdollista!
Vuodet kuluivat, eikä Tino puhunut "vanhemmilleen" mitään syrjimisestä ja kiusaamisesta. Ja kiusaaminen jatkui vuosien ajan, kunnes varsat alkoivat aikuistua. Vain yhdessä kesässä lyhytjalkainen Tino kasvoi. Sen harja kasvoi tuuheaksi, rakenne muuttui jykevän sporttiseksi. Jalat kasvoivat pituutta. Ja näin, yhtäkkiä Tino ei ollutkaan enää rääpäle. Se sai itsevarmuutta, eikä enää ollutkaan kiusattu.
Mutta arvet jäivät.


--~~~§~~~--


Ketteryys ●●●●○
Pienen kokonsa ja sporttisen rakenteensa ansiosta Tino on sutjakas ja täten myös ketterä. Ketteräksi sen on myös täytynyt kehittyä.

Nopeus ●●●○○
Myös nopeus on piirre, mitä Tinon on täytynyt kehittää ja tätä se pyrkii harjoittamaan vielä tänäpäivänä. Myös lentäessä Tino on nopea liikkeissään.

Kestävyys ●●○○○
Nopeus rajoittaa usein kestävyyttä, niin myös Tinolla. 

Lihasvoima ●●●○○
Pieni koko, mutta voimaa on silti jonkinverran. Ihan mahtavimpiin lihaskimppuihin Tino ei lukeudu, mutta pärjää kyllä perusvoimissaan pitkällekin.



--~~~§~~~--

Tiedot © Kiikku
Profiilikuva © Kiikku
Otsikko © Yuff

Ääni - Always know where you are

--~~~§~~~--


Nimimerkki: Kiikku
Yuffi minut tuntee - yhtä kauan (10+ vuotta) ollaan pelattu ja mukaan mahtuu ties minkälaista hahmoa. Tätä nykyä ylläpidän mm. Our Duty ropea. Tarviiko sen enempää? Kysykää Yuffilta lisäinfot:D
Toivottavasti en unohtanut mitään.


Pelinäyte:

Kesä oli kääntymässä syksyksi. Päivät olivat viilentyneet, vihreys katoamassa. Aikaisimmat puut olivat jo muuttaneet värinsä ruskeaksi, kauniin oranssiksi ja punaiseksi. Heinä ei enää maistunut niin hyvältä ja sai kulkea turpa maassa pitkiäkin matkoja, että löysi vielä vihreitä ruohotilkkuja. Syksy oli tänä vuonna aikaisessa, mutta tulisi kai olemaan pitkä, sillä talvi ei ollut näyttänyt pienintäkään merkkiä.
Vaaleanharmaa poni, vai pitäisikö sanoa nykyään jopa pieni hevonen, oli äskettäin saapunut niityn laidalle. Tämä kesä oli ollut poikkeus siitä, että nuori poni oli viettänyt suurimman osan auringon ajanjaksosta vanhempiensa kanssa. Toki vanhemmat tätä olivat ihmetelleen, mutta eivät kyselleet asiasta sen enempää.
Poni, Tino, ei muistanut kuinka kauan siitä oli, kun hän viimeksi oli liikkunut ilman vanhempiaan. Nytkin tuo kuvitteli olevansa yksin, kulkiessaan pää alhaalla. Huulet tunnustelivat, sieraimet nuuskivat sopivaa syötävää. Hampaisiin hamuttiin vain vihreimmät ruohotupot. Tino olisi voinut syödä näin koko päivän, mutta äänet havahduttivat sen horroksesta. Siivekäs poni nosti päänsä ylös, pystyyn. Kauempana se erotti viisi kaltaistaan, siivekästä hevosta, jotka se tunsi hyvin. Hetki seisahtui, sillä Tino tiesi, mitä tulevan piti. Monta kertaa se oli kokenut jo samantilanteen ja tiesi, että juokseminen oli turhaa. Helpointa oli jäädä paikoilleen, sulkea mieli ja korvat, olla, kuin mitään ei tapahtuisi. Eikä mitään tapahtunut. Viisikko ei tullut lähemmäs. Oikeastaan, ne kääntyivät pois päin ja lähtivät kulkemaan eri suuntaan.
Tino ei tiennyt, että kesä oli muuttanut sitä niin paljon. Se ei ollut huomannut kasvanutta korkeuttaan, eikä pidentyneitä jalkojaan. Se ei ollut tiedostanut itsessään muutosta, joka erotti sen aikaisemmasta, hontelosta, pienestä varsasta. Harjastansa se ei ollut välittänyt, vaikka tuo roikkuikin nyt pitkänä ja paksuna helposti silmien edessä. Emänsä oli tänä kesänä myös nyhdännyt muun harjan pystyksi. Ei, ei Tino tiennyt, että se oli nyt nuori, komea ori. Niin hämmästynyt se oli, että hento tervehdys sen takaata sai ponin säpsähtämään.
"Mila?"
Eikä Tino myöskään ollut huomannut äänensä syventyneen aikuisen ääneksi. Ei, ennen kuin Mila, samanikäinen neitokainen sille kertoi. Tino oli muuttunut, lopullisesti.